Kiire muka. Niinhän sä sanot. Pyh sanon minä. Totuudenmukasempaa olis sanoa, etten ole vain jaksanu. Mutta tänään täällä aluillaan oleva kevät sai aivan uudet mittasuhteet; mä näin nurmikkoa!
Olin kävelemässä - sunnuntai-ajelulla kävellen ennemminkin - koulusta kotiin ja tämän minä näin matkalla! Vihreää, liian vihreää. Hui, nyt on kuitenkin helmikuu. Edes maaliskuussa ei kuulu olla näin vihreää, tuskin vielä huhtikuussakaan..
Mutta siitä sain tarmoa. Tuntuu, että talvi alko ihan vasta, kun lumethan tänne sato marraskuun lopulla ja nyt ne ajoittain näyttää jo aivan sulaneelta. Kevät - on se silti jo tervetullut. Ja kesä ja ystävät ja työharjottelu.
Ennen sitä kuitenki hiihtoloma. Huomenna juna kohti Oulua ja perjantaina matka jatkuu kohti pohjoista. Voi kuinka keveän kevyt olo ja hymy huulilla minä mietin Lappia, kotia, ystäviä..
Niin tosiaan, haluaako joku adoptoida mun jääkaapin sisällön hetkeksi? Meinaa tulla hoppu, että kerkeää syödä kaikki pilalle menevät. Tai ehkä ne sieltä mukavasti tulevat minua vastaan kun taas tänne kotiudun:))
En oo nyt vähään aikaan kirjottanu mitään. En ainakaan mitään kovin tähdellistä. Se on vähän inhottava ajatus. Junnata paikallaan. Inspiraation puuttuessa vain ajelehtia satunnaisten mietteiden kanssa, joista ei kuitenkaan saa paperilla kiinni koko ideaa.
Ehkä se onkin se loma, joka tulee juuri sopivaan aikaan.Onhan sitä herran jestas pitänyt tehdä tällä viikolla kolme koulutehtävää. Nauran kun muistelen lukio-aikoja. Kuinka helppoon sitä onkin kerennyt jo tässä reilussa puolessa vuodessa tottua. Kaihoa.
Milloin on sinun luonasi
tanssittu valssia tangon askelin?
