Kumpa sinä näkisisit sen, mitä minä näen.

Näkisit, että olet kaunis. Ydintä myöten. Ja puhdas. Sinä osaat auttaa. Etkä välitä siitä mitä muut sanovat. Ja siksi olet rohkea. Ja sinä olet vahva. Niin vahva vaikket sitä itse näe. Olet kokenut paljon, ja silti olet vielä luonani. Kiitos siitä. Kiitos, ettet lähtenyt.

Ja kumpa voisin näyttää sinulle. Että vaikka täällä on paljon pahaa, on maailma kaunis. Sen luonto ja eläimet - mutta ihmisetkin. Niinkuin sinä. Kumpa näkisit sen niinkuin minä näen. Ja kokisit. Herkkiä, kauniita, lämpimiä tunteita.

Toivon, että edes välillä. Joku sanani liikuttaisi sinua. Koskettaisi pintaa syvemmältä. Eniten kaipaan sinun nauruasi. Ja luottoa siihen, että se kumpuaisi sisältä. Että tuntisit sen. Että kokisit onnen. Voi, minä kaipaan sinua. Kaipaan sinua niin. Samalla tiedän. Sinä olet aina luonani. Sydämessäni. Ja. Olkapäällä. Katsomassa että minä pärjään. Sanomassa, että kuuntele sydäntä. Ja ole rohkea. Rohkea auttamaan.

Unelma nauttia aamukahvi kaksin

Minä olen ottanut sinua kädestä,

puristanut,

lujemmin

Pidä minusta kiinni, minut tässä

Älä päästä karkaamaan

vesille,

jotka ovat tuntemattomia

Mielen vesille

Edelleen täytyy sanoa itselle, älä mieti 'entä jos'. Haluan tukevan asennon, tähän hetkeen. Jalat maahan, hymy korviin. Murehtimalla tulevaa varastan onnea tästä hetkestä. Eikä se murehtiminen paljon sitä tulevaakaan auta. Suunnitelmia voi tehdä. Se ei tarkota, että ne toteutuis. Mutta niin pääsee elämässä eteenpäin. Vaikka toisaalta - mikä kiire tässä mihinkään on? Maailma jatkaa samaa rataa vaikka kuinka kiirehtisimme. Loppu tulee kun tulee. Koskaan ei tiedä mitä kerkeää saavuttaa ja tehdä. Joten jos lakkaisi juoksemasta. Kävisi vaikka makoilemaan. Nauttisi kahvin katsomatta kelloa. Näkisi kauniita yksityiskohtia. Toisissa ihmisissä, luonnossa, ja ehkä, ehkä myös itsessäänkin.

Antaisi armoa itselleen - on hyvä, etten ole täydellinen. Eihän kukaan ole. Epätäydellisyys tekee meistä ihmisiä. Pitäisi enemmänkin uskaltaa näyttää omat virheet. Osaisimme olla paremmin keskenämme. Se olisi luontevampaa. Jos ei koko ajan tarvitsisi pitää täydellisyyden huntua ihmisyyden edessä. Rikkoisi rajoja. Nauttisi. Itsestään. Ihan sellaisena kuin on. Ihan niinkuin itse haluaa. Ihan kenen seurassa tahtoo. Ihan missä tahansa. Koko ajan. Jatkuvasti. Tai edes. Tai edes yhden pienen hetken kerrallaan. Olisi aito ja ilman haarniskaa. Sanoisi,että tässä minä olen. Ja jos sinä et halua olla minun kanssani, niin ei se mitään. Minä olen hyvä näin. Ja ehkä joskus, ehkä joku, ottaisikin vastaan. Nauraisi ja sanoisi, että on koko ajan tiennyt ketä rakastaa. Että millainen pohjimmiltaa, ydintä myöten, Sinä olet. Eikä ikinä lähtisi taistelematta. Ja voisit riisua aseesi. Koska et halua lähteä.