Pysähdy
kuuntele sydämen harhalyönnin ajan
sinun omaa syyllisyyden tuntoasi
se polttaa sinun korviisi polttomerkin
ja rakastaa rikki sanoilla joita sinun
ei tarvitse kuulla tänään
Et ole mitään velkaa, saat sinä
elää ja olla
"Ole vain, mutta ole kunnolla",
kuiskaa omatunto
Mitä mitä mitä mitä. En ole kirjottanut taas niin pitkään aikaan ja kerrankin on jopa tapahtunut yhtä ja toista. Paljon. Liikaa tänne kirjoitettavaksi. Niin paljon, että sormet menee kieroon kun yrittää kirjottaa, joten taidan kirjoittaa lyhyesti.
Elikkä, taitajissa oli yhtä itkua, hikeä, epäonnistumisen ja yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteita, "mitä vittua mä teen täällä??" - ajatuksia ja ennenkaikkea teki mieli heittää hanskat muurin päälle ja kypärällä tuomaria että pitäkää kivenne ja lähteä kävelemään. Paras hetki päivästä oli aina se kun työaika loppui ja pääsi sänkyyn syömään jotain kamalaa mättöä, kun edellisestä ruuasta oli suunnilleen kevyet kuus tuntia. Päätä särki, selkä oli jumissa ja ajatukset pyöri ties missä, kun piti käydä läpi seuraavan päivän suunnitelmia. Ja kolme päivää semmoista rääkkiä. Mutta hei, kun kolmannen päivän päätteeksi olin kamppaillut itseäni vastaan ja saanut migreenissäni heiteltyä viimiset kivet paikalleen ja huudettiin että aika päättyy, oli siinä pakko alkaa jo repiä vähän hymyä huulille.
Ja se tunne!! Se sanoinkuvaamaton onnellisuuden ylitsepursuava hymy, se hyvänolon aalto, se ihan täydellinen olotila kun sanottiin että me voitettiin hopeaa. Vaikka työ jäi vähän kesken ja omaan silmään liuskeen reuna repsotti tosi pahasti ja kaikki päivät oli ollut yhtä tuskaa ja epäonnistumista; me voitettiin hopeaa. Ja sitä tunnetta en tule unohtamaan. Sitä hymyn määrää, sitä maailmaa syleilevää onnea ja niitä hetkiä kun ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ja molempiahan siinä tuli tehtyä. Se raukeus, onni, kovan työn tulos palkittiin ja kaikki oli sen arvoista. Kaikki.
Ihan niin hyvillä tuloksilla en käynyt pääsykokeessa. Tai siis kävin kokeessa, mutten osannut enää kirjoittaa. Että siitä nyt ei sitten mitään ihan hurjia odotuksia ole, mutta katsellaan. Töissä puolestaan menee taas sitäkin paremmin. Kaukana on ne päivät kun mietin että jos teen kimpun myyntiin, että meneeköhän se. Edelleen olen osittain epävarma, enkä läheskään aina tyytyväinen työn tulokseen, mutta on minua kehuttu oikein päteväksi vähäisestä kokemuksesta huolimatta. Olen myös päässyt tekemään hautavihon, kasteasetelman, pikkusia synttäriasetelmia ja eritasokimppuja. Nyt olen tuolla paikassa kuitenkin enää vain viikon, voipi olla että ikävä tulee.
Mutta onhan se ikävä Ivaloonkin. Oi huhhhui. En vielä tajuakaan sitä, että viikon päästä istun jo Kotona. Jännitän seuraavaan työpaikkaan menoa. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää ennen sitä, kämppä on kuin kaaos ja se pitäisi saada siihen kuntoon että tänne voi vieraita ilman minua tulla. Sitten pitäisi pakata koko kesäksi ja sekin pelottaa. Pakastinta olenkin hyvin syönyt jo melko tyhjäksi, se nyt kun ei tietenkään kuulu noihin vastenmielisimpiin hommiin ;p
Huomenna ajattelin käydä torilta ostamassa vihanneksia ja kaupasta vähän muuta ruokaa ja tulla sitten töiden jälkeen sitä laittamaan ja sitten siivota. Tänään menen aikaisin nukkumaan syötyäni ensin iltapalaa ja katsottuani L.A. complexin joka alko jo.
Loppuun tämmönen kevennys!
Se on mun polvi. Tuosta kuvasta ei ees näe sitä että se on turvonnu niin että se näyttää tennispallolta. Se on kipeä. Yritin pitää siinä tänään jäitä ja nukahdin. Se auttoi hetkeksi mutta sitten alkoi taas jomotus, välillä pistää tosi ikävästi ja askellus on vähän hankalaa. Mutta semmosta, eiköhän se siitä nopsaa parane!
