Sinun silmissäsi minä olen koditon kieli

Voisitko kääriä minut vilttiin

taitella viltin kiinni

laittaa postimerkin

ja lähettää minut pois

En ole pitkään aikaan kirjottanut mitään muuta kuin runoja. Pari päivää sitten aloin kirjottaa päiväkirjaa. Tuntuu että mitään ei tapahdu, silti on kauhea kiire joka paikkaan ja liikaa asiaa. Enää kaksi päivää koulua ja seuraavan kerran vasta helmikuussa. Enää alle viikko että lähden Lappiin. Ja sitä ennen käyn Helsingissäkin mutkan. Ja toivottavasti näen sillä reissulla Black Veil Bridesinkin. Tiinan ainakin näen. Tiina tulee huomenna. Minä tykkään.

Kuopiossa olen enää vain muutaman hassun päivän. Miten tässä näin kävi? Mihin se kaikki aika katosi? Olen juuri alkanut tykätä tosi paljon mun elämästä täällä. Okei, olenhan mä paljon vain neljän seinän sisällä edelleen ja vihaan tuota loskassa uintia mutta enää ei tarvitse olla yksin sillonkun tuntuu yksinäiseltä. Vain sillon kun haluaa olla yksin.

Kävin tänään markkinoilla. Kävin eilenkin. Perjantaina kävin baarissa. Niinkuin liian monena muunakin päivänä. Ihastelin kaupungin jouluvaloja. Eilen olin katsomassa joulunavajaisten ilotulitusta. Se oli kaunis tummalla taivaalla. Yhtenä päivänä näin isomman kuun kuin ikinä ennen. Se oli niin kaunis. Viime viikonloppuna se taisi olla. Tuntuu että siitä olisi jo ikuisuus.

Ensi viikolla olisi vielä pihasuunnittelun näyttö. Piha on piirretty mutta vielä pitäisi mietiskellä kaikenlaista. Miksi laitoin tämän puun juuri tähän. Miksi valitsin nämä perennat. Miten rakentaisin tämän yksityiskohdan. Miksi nämä värit. En jaksa miettiä. Värittääkin työ vielä pitäisi. Vihaan ajatusta siitä, että se pitää esitellä muille. Sitten olisi yrityskurssin laskukoe. Opettelen kaavat jos muistan ja sillon sen pitäisi mennä hyvin. En ainakaan jaksa stressata asiaa. Vasta sain tehtävästä 3 (parhaan) sillä että luulin etten tajunnut edes tehtävää ja höpöttelin vain kaikkea. Sitten sain kasvitentistä 2 vaikka tentissä tuntui etten osannut mitään.

Työharjottelu häämöttää edessä. En ole koskenutkaan kukkiin kovin pitkään aikaan. Siitä on varmaan kaksi kuukautta. Me ollaan vain opeteltu kirjottamaan. Ja yrittämään. Koko syksy. Ja piirretty hieman. Syksy, talvi pitäisi nyt jo olla! On marraskuun loppu ja silti ulkona sataa vettä. Tänään satoi kyllä lunta. Luulen että huomenna on taas uintikelit.

Olen yrittänyt alkaa pakata. Haluan ottaa mukaani niin paljon kuin vain ikinä jaksan roudata. Ai miksikö? Siksi, että saan kyydin eteenpäin Oulusta. Siksi että haluan jo kaikki tavarani Ivaloon. Enhän tule kuin täällä enää käymään puolitoista kuukautta kunnes muutan kokonaan kaiken Ivaloon. Haikeudella mietin jo nyt kaikkia ihmissuhteita jotka jätän taakseni. Tai toivottavasti en jätä taakseni, toivottavasti näen heitä tulevaisuudessakin. Minä pidän näistä ihmisistä. Kuopiolaisista. Kuopiosta.

Ja tulenhan minä sitten vielä kolmeksi viikoksi asustamaan tänne. Tosin sillon olen vain reppureissaajana ilman huonekaluja. Menen kaverin sohvalle nukkumaan. Jos siitä nukkumisesta nyt mitään tulee - on tullut aiemminkin juotua hirmu humalat aivan vahingossa tämän ystävän kanssa. Ja kuinka onnellinen olenkaan että olen täältäkin saanut ystävän.

Ystävistä tulee mieleen joulu. Olen jo ostanut melkein kaikki joululahjat. Etukäteen koska en halua jättää joululahjaostoksia Ivalolle. Kerrankin minulla on ollut aikaa pohtia ja tuumata. Miettiä mitä haluan sanoa toiselle. Miettiä miten saisin hymyn toisen huulille. Kaikkia lahjoja olen tuumannut vähintään kahdesti ennen ostoa. Joulua odotan jo muutenkin. Odotan perhettä ja ystäviä. Ihanaa kun kohta olemme kaikki taas koolla. Kotona. Lämpimässä.

Olen tällä hetkellä onnellinen. Onnellinen pienistä asioista. Runo ja otsikko ovat muutaman päivän tai viikon takaisia. Silloin olin lähinnä ahdistunut. Ikävissäni. Kaipuusta kipeä. Nyt näen asioita taas hieman eritavalla. Ja nautin siitä että olen vapaa. Saan tehdä juuri niin kuin itse haluan kysymättä keneltäkään. Nautin siitä että minulla on valta tehdä päätöksiä. Että mahdollisuuksien meri on minun edessäni. Se välkehtii lupauksia.

Minun on helpompi hymyillä. Vaivattomampi tanssia. Vahingossakin nauran. Nyt minä olen onnellinen ja toiveikas. Elämä on onnen hetkiä.

Tuulensuutelema

Eilen mä ajattelin liikaa vanhoja asioita. Asioita, jotka edelleen tekee mut surullisiksi. Mä yritin kirjottaa. Vähän kirjoitinkin. Liian vähän.

Turhautuminen. Ahdistuminen. Itsesyyllistäminen. Ikävä.

Asioita, joita mä en voi - enkä tiedä haluaisinko edes muuttaa. Jos mä en tuntisi nyt näin, mä olisin kuin eri ihminen. Jos mä olisin nyt vain iloinen mä miettisin oliko kaikki taaskin vain valetta.

Ei se ollut. Se oli aitoa.

Mä yrittäisin uskotella itselleni tietämättä totuutta. Nyt mä tiedän. Ja mä olen ymmärtänyt paljon itsestäni. Mä olen kokenut yhtä aikaa enemmän tunteita kuin mä luulin pystyväni.

Onnea. Mustasukkaisuutta. Ikävää. Rakkautta. Surua. Pelkoa. Myötätuntoa. Toiveikkuutta.

Joku sanoi mulle viikon sisään että mä olen tunteeton. Se koski. Mä olen täynnä tunteita. Mä pursuan niitä. Mä osaan olla kylmä, kyllä. Tuntemattomille mä osaan kääntää selän. Käyttää rumia sanoja.

Mutta se joku ei ollut tuntematon.

Mä mietin itseäni, että millaisen kuvan mä annan muille.

Ihmiset sanoo, etten mä hymyile. Mä sanon, ettei se vain ole mun perusilme. Ei se tarkoita että olisin masentunut tai surullinen. Mä en vain intoile paitsi sillon kun intoilen. Mä uppoudun niin helposti omiin mietteisiin. Jos mulla on ihanaa seuraa mä saatan miettiä että kohta mä olen taas yksin. Siitä tavasta mun pitäis päästää irti. Päästää irti ja vain nauttia.

Mä olen myös hiljainen porukassa. En mä sitä itse niin huomaa. Paitsi siinä vaiheessa kun mä tajuan, etten ole osallistunut keskusteluun mitenkään. Mä hymyilen ja nyökkäilen. Kyllä mä kuuntelen, siksi mä en huomaakaan sitä kuinka hiljainen olen. Ja puhun mä kun mä haluan sanoa jotain. Jos saan suunvuoron.

Ja mä mietin joskus näytänkö mä muiden silmiin itsevarmalta. Koska niin monet näyttää mun silmään. Mä mietin millanen mä olen asiakaspalvelijana. Millainen koulukaverina. Millainen ystävänä. Millainen opiskelijana. Millainen tyttärenä. Millainen ohikulkijana. Millainen lähikaupan asiakkaana. Jotenkin mä vain eksyin miettimään. Tänään ei niinkään surullisia - mutta asioita jotka pyörii mun mielessä silloin tällöin. Pään sisällä saattaa näyttää eriltä kuin ulos. Epävarma mä olen.

Tänään olen saanut paljon aikaan. Järjestellyt, pyykännyt, tiskannut, imuroinut, käynyt asioilla, ostanut ensimmäisen joululahjan (!!). Tyytyväinen olen lauantai-saldooni ja loppuillan aion pitää vapaata ja hauskaa hyvässä seurassa.

Tuulen suudelma poskella
sinun on helppo hymyillä
älä pudota onnea harteiltasi
pidä kiinni
älä kävele enää
heikoille jäille kanssani
koska sinulla on Hänet
kyllä minä ymmärrän
haluaisin ymmärtää
- ja toivoa sinulle parasta

Halloween

Eipä tullu mitään loistokuvia mutta merirosvona mentiin lauantaina! Pukeutuneita ihmisiä oli kyllä kovin vähän liikeenteessä Kuopion yössä, mutta eipä se minua haitannu.

Viikonloppu oli aika loisto. Perjantaina löysin Matkuksesta rakkaus-kengät ja illalla sain elämäni ensimmäisen täyskaadon keilaamisessa. Fiilis oli loistava, mutta ilta venyi vähän turhan pitkäksi. Lauantai lähti käyntiin myöhään ja takkuisesti mutta lopulta ilta oli tosi mukava. Tuli juteltua uusille tuttavuuksille molempina iltoina. Tänään on mennyt lähinnä laiskotellessa. Nyt palaa kynttilät.

Sinun sylissäsi minun on ikuinen jano