Minä haluan mennä tuonne. Ulos. Leikkimään niinkuin kaikki muut lumihiutaleet. Ne juoksevat kilpaa, ajavat toisiaan takaa, kiertävät kehää ja päätyvät toistensa syliin. Välillä ne kulkevat hitaasti, sitten nopeasti. Eivät ne vain putoa maahan, ne iloitsevat. Ne nousevat ylös, kuin kurkottaakseen vielä kerran takaisin. Ja sitten hymyillen kiertäen kehää, päätyvät lopulta, tarpeeksi kuljettuaan, lepäämään. Ehkä ne päätyvät katon harjalle katsomaan kuinka pieneltä kaikki näyttää. Ehkä ne päätyvät sinun pipoosi seuraamaan minne kuljetkaan. Ehkä ne päätyvät maahan pehmentämään askelia. Lasten riemuksi pulkkamäkeen.
Joitakin ne ärsyttävät. Mutta eivät ne välitä. Ne ovat juuri sitä mitä ovat. Kaikki erilaisia. Kaikki erillään kauniita. Ja yhdessä ne luovat aivan toisen maailman. Narskunnan jalkojen alle. Kirkkauden kaamoksen pimeyteen. Tahdon mukaan.
Mutta minä olen flunssassa. Päätä särkee, turhauttaa. Selkää särkee. Ahdistaa. Suussa maistuu pahalta. Mikään ruoka ei oikein maistu millekään. Ja minä haluan mennä ulos leikkimään! Saada poskelleni lumihiutaleen, nauraa. Hymyillä ohikulkeville. Olla onnellinen. Katsoa lumihiutaleiden tanssia. Pitää kädestä. Halata pysyäkseen lämpimänä. Mutta olen estynyt siltä kaikelta. Koska olen flunssassa. Ja haluan parantua tästä mahdollisimman nopeaa. Joten vietän kolmatta päivää sohvalinnoituksessani. Nenäliinojen keskellä. Juoden teetä ja muita litkuja sadatta kuppia. Yrittäen saada ruuan maistumaan jollekin. Koska rakastan ruokaa. Ja se on ainoa lohtu. Ja Netflix. Tähän pitäis tosin saada asetus, jossa ei kysytä että "vieläkö jatkat katselua, Elina?". En tarvitse syyttelyä. Olen kipeä ja katson koko päivän mitä haluan. Kiitos.
