Ilman sinua,
olisin harmaa tuuli
joka on seisahtanut paikoilleen
jäädäkseen nukkumaan
Liian kauan siitä kun olen kirjoittanut. Olen yrittänyt ja luovuttanut. Luovuttanut kun olen halunnut yrittää. Taistellut kun ei ole ollut toivoakaan. Toivonut vaikken ole jaksanut taistella. Olen ollut taas ristiriita, aidan korkein kohta, vastaväite, solmussa.
Enkä tiedä miten avaisin lukot. Lukon. Monta lukkoa. Suuri lukko.
Kai pieni haparointi ja horjuminen kuuluu asiaan?
Minun pitää sanoa itselleni, että saan minä yrittää. Ja epäonnistuakin saan. Mutta silti se, jolle kerron ei kuuntele. Ei ymmärrä, eikä varsinkaan tottele.
Päivä päivältä mä olen varmempi, että mun runot ei saapunukkaan perille kilpailuun. Mä muistan kun mä syksyllä pidin itteäni kasassa sen avulla. Mä ripustauduin siihen, että mä saan tuloksia. Vaikka sitten vain maksullisia, mutta edes niitä. Ja nyt - musta tuntuu, että osa musta on luovuttanut, katkaissut siipensä, lakannut yrittämästä ja unelmoimasta. Se osa sanoo "Ei susta koskaan tuu mitään, et sä koskaan saa mitään suurempaa aikaan". Se käskee mua luovuttaan, se pessimisti, se käskee mua lopettaan, se käskee mua säästään itteäni.
Enkä mä osaa mitään muuta. En mä osaa kun kirjottaa. En mä osaa puhua ihmisille, en mä osaa luoda musiikkia, en mä harrasta mitään muuta. Mä en ole yhtä kuin runot - mutta ilman niitä, mitä mä olisin?
Harmaa tuuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti