sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Unelma nauttia aamukahvi kaksin






Minä olen ottanut sinua kädestä,
puristanut,
lujemmin
Pidä minusta kiinni, minut tässä
Älä päästä karkaamaan
vesille,
jotka ovat tuntemattomia


Mielen vesille



Edelleen täytyy sanoa itselle, älä mieti 'entä jos'. Haluan tukevan asennon, tähän hetkeen. Jalat maahan, hymy korviin. Murehtimalla tulevaa varastan onnea tästä hetkestä. Eikä se murehtiminen paljon sitä tulevaakaan auta. Suunnitelmia voi tehdä. Se ei tarkota, että ne toteutuis. Mutta niin pääsee elämässä eteenpäin. Vaikka toisaalta - mikä kiire tässä mihinkään on? Maailma jatkaa samaa rataa vaikka kuinka kiirehtisimme. Loppu tulee kun tulee. Koskaan ei tiedä mitä kerkeää saavuttaa ja tehdä. Joten jos lakkaisi juoksemasta. Kävisi vaikka makoilemaan. Nauttisi kahvin katsomatta kelloa. Näkisi kauniita yksityiskohtia. Toisissa ihmisissä, luonnossa, ja ehkä, ehkä myös itsessäänkin.


Antaisi armoa itselleen - on hyvä, etten ole täydellinen. Eihän kukaan ole. Epätäydellisyys tekee meistä ihmisiä. Pitäisi enemmänkin uskaltaa näyttää omat virheet. Osaisimme olla paremmin keskenämme. Se olisi luontevampaa. Jos ei koko ajan tarvitsisi pitää täydellisyyden huntua ihmisyyden edessä. Rikkoisi rajoja. Nauttisi. Itsestään. Ihan sellaisena kuin on. Ihan niinkuin itse haluaa. Ihan kenen seurassa tahtoo. Ihan missä tahansa. Koko ajan. Jatkuvasti. Tai edes. Tai edes yhden pienen hetken kerrallaan. Olisi aito ja ilman haarniskaa. Sanoisi,että tässä minä olen. Ja jos sinä et halua olla minun kanssani, niin ei se mitään. Minä olen hyvä näin. Ja ehkä joskus, ehkä joku, ottaisikin vastaan. Nauraisi ja sanoisi, että on koko ajan tiennyt ketä rakastaa. Että millainen pohjimmiltaa, ydintä myöten, Sinä olet. Eikä ikinä lähtisi taistelematta. Ja voisit riisua aseesi. Koska et halua lähteä.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Sadepäiviä ja hymyileviä kasvoja



Kesä on jatkunut jo niin pitkään kuumana, että heräsin tänään sadepäivään onnellisena. Lempeän viileä tuulahdus ikkunasta ja harmaat pilvet loihtivat hymyn huulille.

Olen miettinyt tänään paljon tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Olen miettinyt sitä kuinka onnellinen ja onnekas olen. Elämä on jännittävää ja täynnä uusia alkuja. Välillä kaikki sellainen ahdistaa ja pelottaa. Entä jos kaikki ei menekään niinkuin toivoo? Ja varmasti ei menekään, mutta niin sen kuuluukin olla. Tällä hetkellä olen täynnä riemua, intoa ja odotusta. Tämä hetki on kuitenkin se, mitä eniten toivon.





 Minä olen sinun

Anna minun olla sinulle se, uusi ja jännittävä – kirja –
jota ei ole vielä sotkettu sormenjäljillä
Ota mukava asento, nosta minut syliisi
Hiljalleen avaa uudet kannet ja näe herkät haurastuneet sivut
Minä olen niillä sivuilla, avattuna sinulle
haluten päästää sinut sisään, haluten antaa sinulle tilaisuuden
Tilaisuuden kirjoittaa sisäsivuun että minä olen sinun
oppia ymmärtämään, opettaa sinut lukemaan

Minä olen tekstiä täynnä, mutta minussa ei ole värejä
ei, ennen kuin sinä ne minulle annat
Minä olen lukuja täynnä, muttei mikään niistä ole toista kummempi
ei, ennen kuin sinä luot tarinoille merkityksen
Kuvittele minut, minä olen sinun. Elävöitä minut
väreillä, mielikuvilla, musiikilla ja tanssilla
Lähde kanssani seikkailuun, minä otan sinut mukaan
vedän sinut minun maailmaani

Ja milloin kirja onkaan luettu, milloin on aika vaihtaa kirjaa
Olen sinun jälkeesi parempi; minulla on värit ja
uusia tarinoita kerrottavana
Minä olen jättänyt sinuun merkin
ja sinä olet avannut minut.
Eikä sitä voi unohtaa
(20.8.)

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Hauraita, herkkiä onnen askelia






Ei tarvita sanoja
Ei tuhlata lauseita
Ei nyt kun kaikki tuntuu kevyeltä

Ei mietitä tulevaa
Ei murehdita historiaa
Ei nyt kun hetki on kauneimmillaan

Sillä kaikki voi olla poissa
minuutin kuluttua voi katseesi lävistää minut inholla
huomenna voi sylisi tuntua kylmältä
vuoden päästä odotan kenties alaovellasi - vain mielessäni
eikä hääpäivänä kukaan muista ostaa kukkia

Se kaikki voi olla poissa

- tai sitten -

Ehkä se kestää
Ehkä sen siivet vahvistuu ja kantaa

Ja ehkä, 
ehkä pilvilinnat rakennetaan 
maahan
- meitä varten




keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Aarreaitta


Miksi mennä kauppaan kun voi mennä kirpputorille? Miksi mennä kirpputorille kun voi siivota vanhempien kaappeja lapsuudenkotona? Ihanaa löytää sellaista kaunista kotiin, jolla on vielä tunnearvoakin. Okei - löysin myös kaikkia kivoja keittiöasioita, jotka eivät ehkä ole kaunokaisia eivätkä omaa tunnearvoa mutta tulevat tarpeeseen! 

Ja onhan se selvää. Hamstraaminen on periytyvää. So, thanks mom!


Kaksi samanlaista kaunista lasista pannunalustaa, jotka saa seinälle roikkumaan.


Ihana koristeseinälautanen! Walesin kartta.


Kaunokaiset lasinaluset Pariisin maisemista.


Lasinaluset Ibizalta - ei niin kauniit mutta hauskat!


Parmesan-purnukka.



Vanhan sukulaisen kirjoma koristetyynyliina.


Kyllähän siinä vähän aikaakin meni, kun kaappeja läpi kävi. Ja enhän ole ehtinyt kun muutaman kaapin käydä. Tekeminen kuitenkin palkitsee - nyt myös ihan aineellisestikin. Kivoja aarteita saa kotiin vietäväksi Lahteen. Pääsee taas vähän sisustamaan. Hurjan hauskaa. Ja siinä sivussa saivat vanhemmat siistit, uudelleen järjestetyt kaapit kaaoksen sijaan.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Kerro tarina. Kerro se kuvin.






Tuulen lailla laineet juoksee
pitkin soraista tietä solisee
Niin puhtaana virtaa vesi jäiden jälkeen
kertoen tarinaa toisen

torstai 26. maaliskuuta 2015

No hups.

Niinhä siinä sitten vierähti. Yli neljä kuukautta. Kuin huomaamatta. Katosi vain. Ja kuinka paljon on elämä siinä välissä muuttunut. Kuinka samanlainen se silti on.

Asun Lahdessa. Omassa kultaisessa yksiössä keskellä hulinaa ja vilinää. Mulla on alakerrassa yökerho. Ja pizzeria. Ja lukkoliike. Lahdessa kaikki on lähellä. Keskusta on lähellä, puisto on lähellä, metsikkö on lähellä, koulu on lähellä, Helsinki on lähellä, vesi on lähellä, kauppakeskus on lähellä. Kaikki on lähellä. Ja mä pidän siitä suuresti.

Mulla on täällä hyvä olla. Omassa kultaisessa yksiössäni. Täällä on oma rauha, omat tavarat ja huonekalut. Mä pidän mun vapaudesta tehdä mitä ikinä huvittaakaan, vaikkakin harvoin keksin mitään ihmeellistä.

Nyt mä etsin kesätöitä. Tai lähinnä stressaan sitä kun niitä ei ole. Töiden hankkiminen tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta. Turhauttavalta. Ahdistavalta. Masentavalta. Miksen kelpaa tälläisenä kuin olen? Miksi ne jotka ovat hyviä suurentelemaan asioita saavat todennäköisemmin töitä? Miksen osaa myydä itseäni? Olen liian nöyrä. Liian kiltti. Liian ujo. Liian hiljainen.

No. Mutta jos unohdetaan ne työt hetkeksi niin olen täällä oikeasti onnellinen. (Toivon vaan että saan niitä töitä - tällä käsittämättömällä asenteellani - että voisin jäädä tänne kesäksikin ja saisin syötyäkin jotakin.) Tykkään siitä mitä mun ympärillä on tällä hetkellä.

Tässä tekstissä ei ole taas päätä eikä häntää. Olis niin paljon asiaa mutta sitä on liikaa jotta jaksaisin kirjottaa mistään. Joten en tee niin.

Muotoilen sun sanoista pilviä
pilvistä lego-palikoita
lego-palikoista tee linnaa







P.S. hiuksetkin on kokenut pienensuuren radikaalin muutoksen tässä!

Tämän mä kirjoitin tiistaina inspiroituneena ja flunssassa:

Olen etsinyt sinua taivaalta
kaivannut aurinkoa
Olen kuunnellut pilvien kelluvan
harhailevan ilman suuntaa
Olen kuiskannut toiveeni tähdille
ja metsälle ja tuntureille
Vaan yhtä en lakannut uskomasta;
kanssasi tanssin sateessa

enkä odota aurinkoa



A U R I N K O I S T A E L Ä M Ä Ä

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

"Aikuinen"

Eilen.

Ne sanoi että siellä on kamala ilma kävellä. "Soita itsellesi kyyti jos onnistuu". Niin ne sanoi. Minä lähdin töistä pois nyrkkiin puristettuna 20 euron seteli. Kaupantäti kehui hiusteni väriä. Olisi halunnut itsekin laittaa. Punaisia raitoja oli yrittänyt, muttei ne kuulemma olleet oikein näkyneet. Ostin kaupasta öljykynttilöitä ja konvehtirasian. Ilman juhlaa. Ilman syytä. Vain itselleni. Ja keksejä - varalta.

Hymyilin. "Saan minä, minä olen aikuinen", soi korvieni välissä. Ulkona oli kaunista. Leutoa. Lunta oli maassa paksulti ja lisää tuli. Välillä vaakatasossa. Minusta se oli kaunista. Huoltoaseman pihassa meinasin lentää nurin. Maa oli liukas. En kääntynyt katsomaan näkikö kukaan. Naurahdin itselleni vähän ja mietin että mitä sitten jos kaatuisinkin. Kunhan nousisin ylös.

En kaatunut.

Kotona söin päivälliseksi pannukakkua ja mansikkahilloa. Sitten lähdin kolaamaan pihan. Lunta oli tullut ainakin 30 cm. Mietin mielessäni, että yllättyisin jos tuollainen määrä lunta sulaisi pois. Sitä oli niin kauheasti. Yllättyisin myös, jos se ei sulaisi, koska ainahan ne sulavat alkuun. Päätin mielessäni vain toivoa parasta; luonto on voimakas. Tönäisin kolalla pihlajaa ja pudotin sieltä lumet niskaani. Kirosin ensin mutta sitten nauroin.

Kun sain hommat valmiiksi, ihastelin hetken pihaa. Olin ylpeä itsestäni. Sisälle päästyäni olin märkä lumesta ja hiestä. Ja niin tyytyväinen itseeni, että söin mielissäni kakkua kahvin kanssa. Ja sen jälkeen avasin konvehtirasian. Sanoin itselleni, että voin syödä yhden, voin syödä monta, voin syödä vaikka koko rasian jos haluan.

Päivän mittaan mietin monta kertaa, kuinka "aikuisuus" tuo mukanaan vapauden. Vapauden olla kolaamatta pihaa. Vapauden syödä rasiallisen konvehteja. Vastuu - vapauden toinen puoli - kuitenkin usein sanelee sen, mitä me päätämme tehdä. Usein se vastuu myös rajoittaa asioissa mitä ei tarvisi rajoittaa.

Jos tekee asiat aina saman muotin mukaan, kangistuu kaavoihin. Kaavoihin, jotka voi tehdä elämästä tylsän tai merkityksettömän. Kaavoihin, jotka voi viedä kauemmaksi onnesta. Vastuu on hyvä juttu. Mutta niin on vapauskin. Vapaus kääntää asiat välillä nurinniskoin.

Rakkaus
Vapaus
Intohimo

Nuo kolme sanaa lukee eräässä tärkeässä kaulakorussani. Sanat, jotka itse päätin joku vuosi takaperin. Tärkeät sanat. En halua enää pelätä vapautta. Vapaus on hyvä juttu. Se on oikukas ja valtava ja tulvillaan vaihtoehtoja. Mutta olen päättänyt yrittää rakastaa sitä. Vapautta.

Teksti eilisestä, kuva tältä aamulta. Ja samoissa hyvissä fiiliksissä edelleen. Nyt katson jakson (tai monta) Arrow'ta ja syön konvehdin (tai koko rasian) teen kanssa. Koska haluan. Eikä kukaan kiellä jos en sitä itse tee.