Kipeä

Minä haluan mennä tuonne. Ulos. Leikkimään niinkuin kaikki muut lumihiutaleet. Ne juoksevat kilpaa, ajavat toisiaan takaa, kiertävät kehää ja päätyvät toistensa syliin. Välillä ne kulkevat hitaasti, sitten nopeasti. Eivät ne vain putoa maahan, ne iloitsevat. Ne nousevat ylös, kuin kurkottaakseen vielä kerran takaisin. Ja sitten hymyillen kiertäen kehää, päätyvät lopulta, tarpeeksi kuljettuaan, lepäämään. Ehkä ne päätyvät katon harjalle katsomaan kuinka pieneltä kaikki näyttää. Ehkä ne päätyvät sinun pipoosi seuraamaan minne kuljetkaan. Ehkä ne päätyvät maahan pehmentämään askelia. Lasten riemuksi pulkkamäkeen.

Joitakin ne ärsyttävät. Mutta eivät ne välitä. Ne ovat juuri sitä mitä ovat. Kaikki erilaisia. Kaikki erillään kauniita. Ja yhdessä ne luovat aivan toisen maailman. Narskunnan jalkojen alle. Kirkkauden kaamoksen pimeyteen. Tahdon mukaan.

Mutta minä olen flunssassa. Päätä särkee, turhauttaa. Selkää särkee. Ahdistaa. Suussa maistuu pahalta. Mikään ruoka ei oikein maistu millekään. Ja minä haluan mennä ulos leikkimään! Saada poskelleni lumihiutaleen, nauraa. Hymyillä ohikulkeville. Olla onnellinen. Katsoa lumihiutaleiden tanssia. Pitää kädestä. Halata pysyäkseen lämpimänä. Mutta olen estynyt siltä kaikelta. Koska olen flunssassa. Ja haluan parantua tästä mahdollisimman nopeaa. Joten vietän kolmatta päivää sohvalinnoituksessani. Nenäliinojen keskellä. Juoden teetä ja muita litkuja sadatta kuppia. Yrittäen saada ruuan maistumaan jollekin. Koska rakastan ruokaa. Ja se on ainoa lohtu. Ja Netflix. Tähän pitäis tosin saada asetus, jossa ei kysytä että "vieläkö jatkat katselua, Elina?". En tarvitse syyttelyä. Olen kipeä ja katson koko päivän mitä haluan. Kiitos.

Taistella vai antaa periksi?

Vielä ei ole pahaa sanaa huulilla

vielä en tunne katkeraa makua kielellä

Sinun olisi kannattanut tulla nyt

kun olisin pyytänyt anteeksi

kun olisin antanut anteeksi

kun olisin niellyt kyyneleitä

enkä kasvavaa myrskyä sisälläni

Heinäkuu 2015

En voi uskoa ettet vastannut

ja vielä vähemmän uskon 

sen johtuvan siitä ettet välitä

Minä näin sen sinun silmistäsi

siitä tuikkeesta

Ja tiedän että sinä yönä

jotain sisälläsi

murtui

Olet piinannut minua liian kauan

Nyt on minun vuoroni

seistä vahvana

Suloinen maku kielellä

sinun kivustasi

Heinäkuu 2015

Ennen olin kulta joka päivä

Ja muru jo silloin, kun se tuntui hassulta kuulla.

Nyt sanat tuntuvat voimattomilta..

kun lupauksia on käytetty väärin.

Eivät ne ole enää kuin ehdotuksia, ohilipuvia ajatuksia, nopeasti laskevia tähdenlentoja.

Kiitos 2015

Heti se auttoi, kun kirjoitti sen ylös. Kirjoitti ylös, että nyt ei ole hyvä. Että nyt on huono olla.

Nyt on hyvä. Näen taas sen kaiken kauniin ympärilläni. Olen onnekas ja onnellinen. Tänään on viimeinen päivä täällä, koulun työpaikassa ja Lahessa. Tästä päivästä tulee kaunis ja lämmin. Huomenna on siskon valmistujaiset. Näen siskoa ja iskää ja siitäkin tulee hyvä päivä. Ylihuomenna lähden Lappiin, kotiin. Siellä on lunta ja pakkasta ja loput perheestä. Siellä on meidän kissa. Siellä menen suoraan töihin kukkakauppaan. Kukkakauppaan, jossa on joulu ja saa näpertää ja jossa tuoksuu hyvältä. Lapissa on myös ystäviä, ystäviä, joita on kauhea ikävä. Tästä tulee hyvä joulu. Koko perheen ympäröimänä.

Ja sitten tulee uudenvuoden juhla, jonka vietän toivottavasti kaikkien parhaimpien ja vanhimpien ystävien kanssa. Ja uusi vuosi. Tänä vuonna on tapahtunut niin paljon. Niin paljon hyvää. Muutin uuteen kaupunkiin, jossa minun oli hyvä olla. Ja on edelleen. Aloitin koulun, joka kiehtoo uutuudellaan - ja vaikka se välillä ärsyttääkin tyhjänpanttiudellaan - luulen että tästä tulee hyvä juttu. Koulusta sain kivoja kavereita, joista on tullut jo lähemmäs ystäviä. Kesällä tapasin ihanan ihmisen, joka tuntui siltä, kuin oltaisiin tunnettu aina. Ennen koulun jatkumista saatoin ensimmäistä kertaa kutsua jotakuta poikaystäväkseni. Ja voin muuten edelleen. Alkutalvesta sain vihdoin myös osa-aikaisen työn kouluni rinnalle. Osa-aikaisen työn, joka on niin hurjan hauskaa, että välillä tuntuu väärältä saada siitä palkkaa.

Vuoteen on mahtunut paljon ihania reissuja, hauskoja hetkiä, naurua ja iloa. Illanistujaisia jotka on unohtunut, ihmisiä joita en koskaan unohda. Hymyjä rakkaiden huulilla, lämpimiä halauksia tervehdyksinä, kauniita iltoja, mieltäavartavia keskusteluja, helliä hyvästejä ennenkuin seuraavan kerran nähdään. Läsnäoloa, tekemättä mitään, koska ei tarvitse, kun toinen on siinä.

Kiitos. Kiitos, sinulle, joka poikkesit polullani tänä vuonna. Opin varmasti jotain. Erityinen kiitos sinulle, joka tulit ja olet siinä edelleen, koska haluat olla. Minäkin haluan, että olet siinä. Ja isoin kiitos sinulle, joka tulit jo kauan sitten, etkä ole lähdössä mihinkään. Olet minulle tosi tärkeä. Älä ikinä lähde.

Ehkä jonakin päivänä, katson peiliin ja sanon: "sinä kelpaat noin".

Joskus on sellainen olo, että törmäyskurssilla ilman ohjausmahdollisuutta. Sellainen olo, että pienikin vastoinkäyminen saa aikaan aallon, tekee patoon pienen reiän, eikä paluuta ole. Silloin ei huvita tehdä oikein mitään, koska kaikki tuntuu niin riskialttiilta. Tuntuu, että jokainen asia mitä ottaa tehdäkseen, päättyy väistämättä huonosti. Ei kuitenkaan voi olla tekemättä mitäänkään. Jos on tekemättä mitään, alkaa ajatella, eikä ajatteleminen ole koskaan sopinut minulle. Silloin mieleen hiipii kaikki ne asiat, joita sinne ei haluta. Jossittelut, pahimmat kauhukuvat, rajattomat epäonnistumisen mahdollisuudet.

Kun otan asian tehdäkseni vain siksi, ettei tarvitse ajatella, se pitää tehdä hyvin. Koska jos ei tee hyvin, epäonnistuu. Alkaa siis suorittaa. Pitää näyttää, että hei mä pärjään. Pitää saada hyväksyntä. Ja siinä pärjätessä kasvaa paine; pitää tehdä vieläkin paremmin, vieläkin hienommin. Eikä mikään enää riitä, josta seuraksena on väistämättä - epäonnistuminen. Turhautuminen. Romahtaminen.

Ja vaikka kaikki on niin hyvin. Oikeasti, tosi hyvin, joinakin päivinä se ajatus ei vain mahdu pääni sisälle. Ei mahdu, vaikka kuinka yritän niitä sinne sulloa. Tai sitten se on niin täynnä kutsumattomia vieraita, ettei ne hyvät ajatukset siellä kauaa viihdy. Tai alkavat itsekin masentua.

Ja sitä vain sanoo itselle että lopeta. Lopeta se itkeminen. Lopeta se murehtiminen. Lopeta se ruikuttaminen ja katso ympärillesi. Katso mitä maailmalla tapahtuu. Katso ketkä täällä kärsii. Katso kuinka paljon maailmalla on pahaa - ja sinulla hyvää. Sanoo että hymyile. Sanoo että naura. Sanoo, että koita nyt hyvä ihminen ryhdistäytyä. Mutta ei se auta.

Olen minä silti nyt, ja aina, kiitollinen. Kiitollinen kaikesta hyvästä ja sitä hyvää on todella paljon. Olen saanut osakseni vaikka mitä. Ja ihmiset polkuni varrella on tehnyt kaikeasta vielä parempaa. Mutta minulla vain on. Polttava hylätyksi tulemisen pelko. Ahdistus epäonnistumisia kohtaan. Kamala ikävä. -- Peitän sen, peitän sen ja näytän kaikille että hei mä pärjään. Koska siitähän tässä oli kyse. Selviytymisestä. Pärjäämisestä. Suorittamisesta.  --

"Peitän sen ja pärjään, niin ne tykkää musta vielä."

Silitä silkkiä

Ikävä kosketusta

joka parantaa haavat,

saa unelmoimaan,

luottamaan hetkeen

elämään siinä kiinni

Sinussa kiinni

Ikävä lämpöä

joka muuttaa ihon silkiksi,

veden viiniksi,

arjen juhlaksi,

toiveet pilviksi

Ja saa uskomaan;

Yksilö on puolikas

ja puolikkaat löytävät toisensa

Toistensa luona on toiveet, 

unelmat ja haaveet

Joku toinen pitää kiinni,

yhtä lujasti

Toiveista ja sinusta

Malja ystäville, perheelle ja rakkaille!

Ota syliin
anna jäädä tähän
katsoa kuinka vuorokausi vaihtuu
ja vuodenaika syksystä syksyyn

Talven saappaissa kuulen naurua
Kevääksi mieli täyttyy valolla
Kesällä kaikki tuntuu kuumemmalta iholla
Syksyä hellempää aikaa ei olekaan

Vähän naurua, paljon hymyä
Hellyyttä ja rakkautta
kynttilän valossa vaihdettuja katseita
Viltin alla lämmin kummallakin

Tunnen kiitollisuutta
niin syvää kiitollisuutta
siitä että olen tässä ja sinä olet
Siitä että saan tuntea näin ja juuri tänään
Siitä etten tiedä mitä huominen tuo
Että saan unelmoida, toivoa ja
rakentaa haavekuvia meidän ympärille

Olen kiitollinen jokaisesta
lämpimästä hymystä
hellästä katseesta
Naurun helähdyksestä

Annat maailmalle värit, sinä siinä