Joskus ei vaan voi päästää irti. Sitä hymyilee ja koittaa nauraa. Ja samalla itkettää.
Joskus ei vaan voi antaa olla. Sitä istuu ja miettii ja koittaa saada päätöksen. Vaan ei.
Joskus ei vaan jaksa mitään. Sitä tuntee tyhjää ja tyhjää ja tyhjää ja tyhjää. Eikä mitään.
Joskus ei vaan osaa kertoa miltä tuntuu. Sitä valehtelee ja oikuttelee. Ei tiedä itsekään.
Joskus ei vaan voi kuin nauraa. Kuinka tyhmä ja saamaton onkaan. Ja niin hukassa.
Kun ei tiedä enää mitä, ketä, milloin, miksi ja millä tavalla. Kun ei tiedä olinko se minä vai sinä vai joku ohikulkija. Kun olemme kaikki samassa veneessä, omilla airoilla, haromassa väärään suuntaan. Matkalla kohti eri päämäärää tai ei päämäärää ollenkaan. Emme osaa ohjata, emme tulla toimeen, emme vain osaa. Joku ehkä hengähtää, toinen päättää nopeuttaa vauhtia. Ristiriita hipoo taivaita. Riitaan sotkeentuu viattomia. Teräaseet vilahtavat ja leikkaavat taivasta.
Olinko se minä, joka aloitti?
Olinko se minä, joka lopetti?
Kumpi voitti, ketä kaatui, kuka kuoli, mikä maksaa.
Koittakaa jaksaa, pelastusvene on tulossa. Koittakaa kestää, rantaan on matkaa. Aavalla merellä. Ja sen yli!
Joskus vaikka luulemme olevamme yksin, olemmekin vain yksinäisiä.
Joskus kun luulemme, että meitä rakastetaan, me ollaankin syvissä vesissä.
Joskus kun ajatukset kohtaavat todellisuuden, me suljemme silmämme.
Joskus kun rikomme jotakin, syytämme rikkimennyttä kestämättömyydestä.
Joskus kun katsomme peiliin, näemmekin vihamiehemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti