"Mä lähdin lenkille, koska olin vihainen. Laitoin liikaa vaatetta, en jaksanut juosta kauaa. Maa oli liukas, hiekoitus oli kerennyt jääkerroksen alle. Iloiset ihmiset oli kävelemässä markkinoille tai markkinoilta pois. Niillä oli kantamuksia mukana. Lapset juoksi alas liukasta mäkeä. Kukaan ei kaatunut.
Hautausmaalle päästyäni pysähdyin. Katsoin taivaalle. Tumman vihreitä mäntyjä ja kuusia vasten vaalansinistä lähes pilvetöntä taivasta. Kesä. Kesältä se näytti ja tuntui kun aurinko lämmitti kasvoja. Päätin, että en juokse takaisin vaan kävelen, niin kerkeän nauttia enemmän. Ja niin minä kävelin. Ketään ei tullut vastaan eikä takaa.
Kuusen oksa näytti pehmeältä, kävin silittämässä sen oksaa. Sen tuoksu sai minut mukaansa. Silitin toistakin. Katsoin niiden ylväitä ulkomuotoja, silti jokainen erilainen. Yksi oli vieläkin erilaisempi, sen neulaset olivat harvemmassa ja verso sileämmän näköinen. Kävin lähemmäs. Kuusi osoittautuikin pihdaksi. "Huijasit minua kaveri!" nauroin kevyesti.
Hengitin puhdasta ilmaa syvään. Niin lähellä keskustaa, eikä silti saasteita. Ja mä unohdin matkalla, kuinka täynnä itseinhoa olin ollut kun oon vain ollut sisällä. Mä unohdin matkalla, miksi taas petyin ja miksi suutuin. Mä unohdin matkalla, miltä musta tuntui ennen ku mä lähdin juoksemaan.
Ja niin se aurinko paistoi vielä loppumatkakin, mutta mä aloin miettiä. Mä aloin miettimään mikä ois kaikkein kilteintä mua kohtaan. Ja huomasin olevani lapsellinen. Keskittyväni vääriin asioihin. Olevan turhasta mustasukkainen. Olevani liian epävarma. Ja heikko. Ja hautautuvani. Etkä sinä edes auta. Etkä sinä edes huomaa. Ja miten sinä voisit?
Aurinko paistaa yhä. Ikkunan läpi. Sälekaihtimet ovat kiinni.
Kaikkein kilteintä ois päästää irti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti