Taas on nälkä

Nimittäin seuran nälkä.

Mä nuuskin pientä pakkasilmaa. Ei täällä ole pakkasta. Lumi narisee vihdoin mun jalkojen alla. Hymyilen männylle, joka kantaa jo pientä lumipeitettä. Se on kauniimpi, kuin sen vieressä oleva kalju vaahtera. On männyn aika loistaa, olla se upea puu, joka se aina on sisimmässään ollut.

Puhun ystävän kanssa puhelimessa. Askeleet taittuu hitaammiksi. Täällä on niin kaunista. Kuulen puhetta takaapäin. Joukko iloisia nuoria ohittaa mut rupatellen ja nauraen. Mä katson niitä vino hymy huulilla ja haluaisin olla joku niistä. Kuka tahansa.

Tai en. Omia ystäviä mä kaipaan. Mä kaipaan sitä porukkaa, jossa mun oli niin hyvä olla. Meitä. Ja sitä miten me tehtiin meidän oma maailma. Sitä yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä, sitä mä kaipaan.

Ja mä kaipaan ystävää, jonka kanssa olla kahdestaan. Jonka kanssa valvoa koko yö ja nauraa jutuille, joita kukaan muu ei ymmärrä. Jonka ajatukset kuulee oikein, vaikka tämä sanoo ne väärin. Joka ymmärtää jo puolikkaasta sanasta. Ystävää, joka hymyilyttää, kun yöllä herää, ja näkee tämän kasvot.

Tekee mieli punaviiniä.