Sunnuntai-päivän tarina

Ulkona on kaunis ilma. Pitkästä aikaa aurinko paistaa. Pilvet tekee tilaa siniselle. Se saa hymyilemään ja miettimään kuinka onnekas sitä onkaan. Vähän aikaa voi keskittyä positiivisiin asioihin, unohtaa murheet ja olla vain. En jaksanu tänään meikata. Tuntu hyvältä ja pirteältä valmiiksi, niin ei tarvinnu. Mietin että tekisinkö hiuksilleni jotain. Tavallaan haluttais, tavallaan ei. Just nyt ne on kuitenki aika kivat.

Leivoin eilen pitkästä aikaa. Jaksoin kaupasta käydä hakemassa ainesosia. Nyt voi leipoa jatkossakin. Tykkään leipoa. Ja oli ihana syödä aamuapalan jälkkäriksi omenamuropiirakkaa. Otan pian toisen palan. Lakkasin myös kynnet, koska se on mukavaa. Idea muuttui ja sitten sitä ei enää oikein ollukaan. Eikai aina tarvi.

Jo näin lyhyessä ajassa oon kyllästyny soluasumiseen. Mä haluan oman kämpän. Mä haluan, että mulla käy vieraita. Mä en halua siivota toisten jälkiä. Mä en halua, että mun astioita lainataan ilman kysymistä. Mä en halua, että tiskipöytä jätetään lainehtimaan. Mä en halua, että roskapussi nostetaan pois ja jätetään lattialle. Mä en halua asua samassa kämpässä ihmisten kanssa, jotka ei ees moikkaa. Mä haluan löytää edes yhen mun neljästä veitsestä ku alan syömään. Mä en halua törmätä puolialastomaan mieheen, jonka nimeä en tiedä.

Mä haluan laittaa kukat ruokapöydälle. Mä haluan sisustaa. Mä haluan oman rauhan.

 

Enkä oo poistunu koko päivänä kämpiltä.