Vankila ilman mieltä

Mä olen mun oman mieleni vankilassa. Riittämättömyyden tunne hiipii mieleeni. Joku saa minut ajattelemaan etten kelpaa. Etten osaa, etten uskalla, etten ole tarpeeksi hyvä. Toinen saa minut tuntemaan itseni kauniimmaksi kuin ikinä ennen. Oikeasti, kauniiksi.

Ja hiljaiset kuiskaukset muuttuvat huudoksi korvieni välissä. Mielikuvista tulee suurempi totuus kuin todellisuudesta. Ja minä luulen tietäväni, että minun kuuluisi osata ja haluta ja tehdä tiettyjä asioita tietyllä tavalla tiettyyn aikaan. Ja se hetki kun tajuan, ettei tarvitse, että se koko kuva on ollut harhaa, saa pelon, vihan, ahdistuksen ja toivon rintaan.

Enkä minä hetkessä muutu tästä paremmaksi. En viisaammaksi. En kokeneemmaksi. Minä olen minä juuriani myöten ja niin kauan kuin olen, hyvä. Sillä en minä halua muuttua. En sen uhalla, että muuttuisin jotenkin radikaalisti. Joten vähitellen, jos sitenkään.

Ei minun tarvitse mitään mitä en halua. Eikä minun tarvitse vaikka haluaisinkin.

Ja silti se pieni kunnianhimo rinnassa, se pieni liian suuri vastuuntunto ja järki.

Ja mulla vain on niin ikävä kaikkia.